maanantai 9. toukokuuta 2016

Allgäun suomimafia sai uuden jäsenen

Huhtikuussa 2016 syntyi täyden kympin poika.


Edellisenä päivänä kävin anestesialääkärin juttusilla, puolet keskustelusta koski Suomea ja siitä että miten olin tänne Allgäuhin päätynyt. Mutta kyllä hän ohjeitakin antoi miten toimia kun puudutetaan ja että pitää heti kertoa jos tulee huono olo tai muuta vastaavaa. Mietiskelin että toivottavasti osaan kaikki ne sanat sanoa saksaksi. Ihan kun muka en osaisi sanoa että pyörryttää tai on paha olo. Mitä muita sitä nyt muka on?


Viimeiset kuvaukset kotona.


Päivä koitti nopeammin kuin oltiin ajateltu, positiivisessa mielessä. Leikkaava lääkäri oli sanonut että tulkaa sairaalaan klo 12, että iltapäivällä leikataan. Ensin piti ilmoittautua ja esittää syntymätodistukset (minun todistus olisi pitänyt jättää sinne) ja minun henkilötodistus jäi sinne. Sairaala lähettää lapsen synnyttyä viralliset paperit Standesamttiin, josta myöhemmin tulee lapsen syntymätodistus. Saavuttiin osastolle, mutta kätilö ei ollut siellä. Hän oli leikkaussalissa ja käski meidän mennä ilmoittautumaan toiselle osastolle. Teimme työtä käskettyä mutta siellä oli hieman nihkeä vastaanotto. Kymmenen minuutin odottamisen jälkeen hoitajat vaivautuivat kysymään että „Mikä on“? Kerrottiin että olemme tulossa keisarinleikkaukseen, hoitaja kauhistui että „niinkö te nyt vaan luulette tulevanne sektioon“? Hetki piti selitellä että olemme kyllä ilmoittautuneet. Onneksi löytyi kiva sairaanhoitaja joka otti meidät vastaan. Huonekin löytyi parin sekoilun jälkeen, Italialaisen huonekaverina. Tavaroiden purku ja sairaalakaapu päälle.


Ekaa kertaa sairaalakaapu päällä.

Sitten alkoi piinaava parin tunnin odottelu että pääsen leikkaussaliin. Ehkä hitaimmat kolme tuntia minkä tiedän. Leikkaava lääkäri kävi jossain vaiheessa kyselemässä onko kaikki hyvin. Sanoin et kaikki muuten hyvin mutta alkoi olla jo kova nälkä. Olinhan paastonnut edellis illasta asti (minut tuntien olo oli jo heikko). Lääkäri sanoi kätilölle että minulle pitäisi antaa glukoosia suoraan suoneen. Siinä vaiheessa mietittiin Jumin kanssa että sokeri tässä vaiheessa ei ehkä ole järkevä ratkaisu. Onneksi kätilö löysi vain jotain suolaliuosta, joka ei kyllä olotilaa parantanut.

Vihdoin puoli viisi minut vietiin alas valmistautumaan leikkausta varten. Anestesialääkärit olivat vitsiniekkoja, vitsailivat siitä kun olen suomalainen. Toisen tytär kuulemma osaa puhua suomea, koska oli ollut siellä opiskelemassa. Henkilökuntaa salissa oli 6-8 ihmistä ja kaikki olivat yllättyneitä siitä ettei tiedetty kumpi sukupuoli on tulossa, katoava luonnonvara vissiin? Kello oli 16.50 kun toimenpide aloitettiin, Jumi oli onneksi mukana pitämässä kädestä kiinni. Jännättiin siinä että moneltakohan se kaveri syntyy, itse olen syntynyt klo 17.10. Se puudutus oli kyllä ihan häiriintynyt olotila, tunsit että jotain tapahtuu muttet tuntenut kipua. Sitten klo 17.09 kätilö huudahtaa että Bua eli tarkoittaa allgäun murteella poikaa. Hölmistyneenä katsottiin toisiamme, että sittenkin poika. Niin moni oli tyttöä ennustanut, että niin sitä itsekkin oli ajatellut.

Tästä tavasta olen ollut eniten huolissani. Eli siitä kun Saksassa on tapana antaa nimi heti kun lapsi on syntynyt. Tytön nimi meillä oli valmiina jo vuoden vaihteen jälkeen. Pojan nimen kanssa meillä oli ongelmia, koska Jumi olisi halunnut antaa nimeksi Matti tai Jussi tms perussuomalaisen nimen. Minulla oli mielessä Otso, Sisu tms. Minun oli vaikea ajatella että Pirkko-Liisa näyttää heti Pirkko-Liisalta, entä jos ei näytä ja kulkee koko elämänsä väärällä nimellä. Tai että synnytyshöyryissä sanon väärän nimen tai että se kuullaan väärin. Olin suunnitellut että kirjoitan nimet lapulle, jonka voin sitten ojentaa kätilölle. Suomessa sitä on niin tottunut siihen että kerkeät miettiä nimeä pitkään ja hartaasti. Lapsen vanhemmat salaavat nimen kastetilaisuuteen asti kunnes Pappi sen nimen kertoo seurakunnalle.

Niin se kätilö toi pojan siihen meidän luokse ja kysyi mikä on pojan nimi? Kimi Kaleviin päädyttiin pari viikkoa ennen leikkausta. Jotenkin se kolahti molemmille selvästi että tämä on se pojan nimi. Kalevi toiseksi nimeksi oli kuitenkin selvä alusta lähtien. Minun isoisän nimi oli Kalevi ja onhan minun lempinimi Kale. Kätilö ymmärsi kyllä nimen Kimi mutta Kalevi tuntui niin vaikealta että se piti lisätä myöhemmin. Toinen anestesialääkäristä totesi heti että Kimi Räikkönen. Heh.




Niin Kimi tuotiin heti minun nenän eteen. Tosiaan nenän eteen, niin lähelle etten nähnyt minkä näköinen tyyppi on kyseessä. Kymmenisen minuuttia Kimi tuhisi rintani päällä ja lähti sitten isän ja kätilön matkaan. Tässä vaiheessa minun äidin rakkaus ei vielä puhjennut kukkaan. Olin varmaan jossain „shokissa“ vai onko tämä normaalia?

Vähän vaille kuusi minutkin oli kursittu kasaan ja pääsin heräämöön jossa Kimi ja Jumi odottivat minua. Puudutus alkoi ilmeisesti lakkaamaan ja kipu alkoi olla kova. Aluksi sain vain parasetamolia suoraan suoneen, mutta se ei auttanut yhtään. Parisen tuntia oltiin lähikontaktissa Kimin kanssa, sitten meidät siirrettiin omaan huoneeseen. Ja vihdoin sain vähän jotain vahvempaa kipuihin. Huoneessa olikin italialaisten koko suku paikalla, olihan heille syntynyt tyttövauva edellisenä yönä. Onneksi kätilö osasi hienovaraisesti heille sanoa että nyt huone tyhjäksi. Voitte vaan kuvitella että italialainen perhe/suku osaa pitää kovaa meteliä ja parfyymin katku leijui huoneessa.

Niin se ilta meni siinä Kimi rinnan päällä. Vasta klo 22 aikoihin, Kimi alkoi olla valmis syömään. Ensimmäinen yritys onnistui rintakumin kanssa hyvin ja niin sitä imetettiin. Tässä vaiheessa alkoi äidinrakkaus-tunne alkoi vallata sydämeni. Ensimmäinen yö oli hieman sekava koska en voinut edelleenkään liikuttaa jalkojani. Piti joka kerta kilkattaa kelloa, kun jotain tarvitsin. Kimi oli siis koko yön minun kanssani, tässä sairaalassa vauva pysyy äidin luona koko ajan. Mitä nyt välillä käy vaipan vaihdoissa ja jossain testeissä. Taisin yöllä pyytää vielä lisää kipulääkettä kipuihin, hoitajan kommentti oli että „se kipu vähän niin kuin kuuluu asiaan“ mutta toi kuitenkin vielä jotain kipulääkettä.

Aamulla kävelin hoitajan avustuksella vessaan. Huh, mikä kipu. Silloin ajattelin että ei tämä sektio mikään helppo juttu ollut. Monet sanovatkin että keisarinleikkauksella lapsensa saaneet eivät tiedä synnytyksestä mitään. Tottahan se on, mutta että se olisi jotenkin helppoa? Voin kertoa että helppoa ei ollut. Toinen päivä oli mielestäni aivan kamala päivä. Varsinkin kun sairaanhoitaja jolta pyysin lisää kipulääkettä totesi että „mutta huomisesta alkaen et saa enää mitään kipulääkettä“. Olin ihan järkyttynyt ja ajattelin että miten tämän kivun kestän. Toiseksi piti olla vielä hoitajien armoilla, piti kilkuttaa kelloa vähän väliä kun tarvitsin apua Kimin kanssa. Luonne kun on vielä sellainen että harvemmin sitä mitään apua haluaa pyytää. Iltasella jaksoin kuitenkin kävellä hieman käytävällä. Olin ystäviltäni saanut neuvon että heti vaan liikkeelle.




Kolmas päivä alkoi jo vähän paremmin. Ilokseni huomasin että italialaiset tekevät lähtöä. Oli taas koko suku paikalla ja äänivoluumi sen mukainen. Pari tuntia seurasin mitä siinä oikein tapahtuu, en saanut omia juttuja tehtyä ollenkaan. Oli kuin olisin katsonut Serranon perhettä livenä. Iltapäivällä olin kaksistaan Kimin kanssa ja kyllä oli hiljaista, oli vähän jopa outoa.

Neljäntenä päivänä sain huonekaverikseni puolalaisen naisen ja hänen tyttären. Hänellä oli mukana myös mies ja äiti. Heillä oli eväät mukana (aina) ja he puhuivat keskenään kuiskaten. Aina kun vauva aloitti itkemisen niin kaikki kolme hyssyttelivät „tytytytytytytyty“. Ihan kuin vauva ei saisi itkeä, vai meinasivatko he että se häiritsee minua. Huvitti kun äiti ja mies olivat molemmat koko päivän seurana ja tulivat joka päivä heti klo 8 jälkeen. Huh, nainen oli välillä vähän kivikovilla heidän kanssaan kun he paasasivat ja hyssyttelivät ihan koko ajan. Myös minä olin kivikovilla. No ei, oikeasti olivat tosi mukavia ja heidän kanssa tuli paljon juteltua. Toisin kun italialaisen äidin kanssa joka ei osannut saksaa yhtään.


Kimin "neuvolakortti"

Onneksi avasin suuni ja kyselin kätilöltä että onko totta etten enää saa kipulääkettä? Hän oli ihan ihmeissään että kuka sellaista oli sanonut ja että toki saan jos vaan tarvitsen. Kuulemma sen kivun kanssa eläminen tekee stressiä ja maidon tuotanto voi vähentyä. Eli sen jälkeen kaikkia sairaanhoitajia oli ohjeistettu että tälle pitää antaa särkylääkettä. Mutta outoa että pitää itse pyytää ja melkein anella että saa kipuihinsa apua. Ei Suomessa vaan.

Viidentänä päivänä päätin että seuraavana päivänä lähden kotiin. Ai miten ikävä sitä oli omaa miestä ja omaa kotia. Ja kuinka ihanaa olisi päästä kotiin oman vauvan kanssa. Tehdä omat rutiinit, oma sänky (vaikka sähköinen sänky oli aivan loistava kun ei pystynyt itse nousemaan kunnolla sängystä), oma ruoka (joka sinänsä oli ihan hyvää, mut leipä alkoi tulla jo korvista).


Kimi iloitsee myös kotiinlähdöstä.


Alunperin sanottiin että näistä sairaalapäivistä pitää maksaa 10€/yö, mutta kirjautuessa sisään kerrottiin että ei tarvitse. Sairauskassa maksaa kaiken. Mahtavaa. Ekana yönä Kimiltä testattiin kuulo, toisena yönä otettiin verikokeita, joissa katsotaan onko jotain sairauksia. Kaikki testit olivat vapaaehtoisia eivätkä maksaneet mitään. Kolmantena päivänä Kimillä oli lastenlääkärin vastaanotto eli U2. Lastenlääkäriä kiinnosti taas enempi se että olen suomalainen ja kyseli Suomesta. Hän vastaavasti kertoi kuinka hänen vaimo oli Norjassa kolme viikkoa laskettelemassa. Sairaalareissusta jäi ihan hyvä mieli, vaikka kipulääkkeiden saanti oli hieman kiven alla. Tämä synnytyssairaala olikin nimetty lapsiystävälliseksi, eikä suotta. Sairaala tarjosi myös valokuvaajan ja mahdollisuuden ostaa laadukkaita kuvia. Perjantaina meillä olikin fotoshooting ja kuvat Kimistä olivat niin ihanat että pakkohan ne oli kaikki ostaa.


Väsynyt mutta suloinen valokuvamalli



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti