maanantai 7. elokuuta 2017

Kesäjuhlat jotka ei mennyt niin kuin Strömsössä



Meillä oli eilen taaperoryhmän kesäjuhlat, olihan meillä ihan kivaa mutta siihen se sitten jäi. Minulla oli koko ajan sellainen ulkopuolinen olo, ihan kuin en kuuluisi joukkoon. Voihan olla että osasyynä oli se että olimme olleet tapaamisissa vain pari kertaa kevään aikana. Meidät oli vähän kuin unohdettu.




Siellä on (niin kuin olen kirjoittanut aikaisemmin) muutama kiva tyyppi ja yhden kanssa ollaan jopa treffattu useaan otteeseen (he vain muuttavat ensi kesään mennessä pois). Toisen kanssa olemme nähneet satunnaisesti maauimalassa. Sitten oli muutama sellainen tyyppi jonka kanssa en vain tunne oloani yhtään hyväksi. Se kertoo jo jotain kun saavuttiin paikalle niin aluksi katsottiin happamana että "ai, toikin tulee" ja sitten vedetään naamariin sellainen tekohymy jota ei vain voi olla tajuamatta (ehkä henkilö ei itse sitä tajua että se on todella läpinäkyvää). Minulla oli joskus kouluaikoina kokemuksia tällaisista henkilöistä mutta koitan olla välittämättä. Mutta jotenkin jää vain sellainen p...ka fiilis. Tiedän, kaikista ei tarvitse tykätä eikä pidäkkään mutta silti.


Eilisen grilli-illan jälkeen tuli ihan epätoivoinen olo että löydänkö koskaan täältä ketään sydänystävää. Joiden kanssa voitaisiin tehdä vaikka perheenä jotain. Niin että lapset tulisivat keskenään hyvin juttuun, isät voisivat keskustella omista jutuistaan ja minulla olisi joku jonka kanssa kaikki kävisi luontevasti. Jumin sisko koitti minua lohdutella että hän (joka on allgäulainen) on vasta nyt löytänyt sydänystäviä hänen asuinseuiduiltaan (asunut siellä 10 vuotta). Ja että hänenkin ystävät asuvat ympäri Saksaa tai Eurooppaa. Joten hän ymmärsi tuskani (ihana että on tällainen perheenjäsen jolle voin avautua näistä asioista, harmi että hekin asuvat kaukana).




Tätä asiaa pohtiessani eilen siellä juhlissa, ei asiaa auttanut se että Kimiä kohdeltiin kaltoin. Ymmärrän että lapset ovat lapsia ja tekevät välillä jotain sellaista mitä ei voi ymmärtää. Mutta pieni leijonaemo sisälläni kiehahti kun näin että omaa rakasta niin julmasti käsiteltiin. Tilanne oli sellainen että Kimi oli menossa leikkimökkiin sisälle ja toinen poika alkoi laittamaan ovea kiinni rajuin ottein. Jonka seurauksena Kimi lensi nenälleen ja toinen poika vain jatkoi oven paukuttamista raivolla. Onneksi (edes minä) näin tämän tilanteen ja pelastin poikani maasta. Toisella oli nenä ruvella ja verta valui hiukan, otsaankin oli ilmestynyt kuhmu. Kukaan ei tätä tilannetta nähnyt eikä ymmärtänyt kun koitin myöhemmin selittää (kielimuuri vai joku muu?). Osa vain vastasi että niin ne lapset vain kompuroi ja haavoja tulee joka päivä lisää. En vain osannut saksaksi selittää että se ei ollut muuten Kimin vika. Tottakai ymmärrän että varsinkin lapsille sattuu ja tapahtuu, mutta se tosiasia iski myös etten voi olla aina suojelemassa poikaani.


Tämän episodin jälkeen olin aivan valmis lähtemään kotiin. Varsinkin kun tuntui etten oikein kenenkään kanssa päässyt juttuun. Fiilis oli mennyt jo aikoja sitten. Nyt pitää vain enemmän käydä taaperokerhossa josko sieltä kuitenkin löytyisi jotain uusia tuttavuuksia. Muuten kokeilin kesän alussa sitä MAMA-APPSia (momzie) ja ei, valitettavasti kyseinen sovellus ei ole rantaunut Saksaan koska 100km:n säteellä ei löytynyt yhtään MAMA-kaveria.


Välillä mietityttää myös sellainen asia että miten minulla oli Suomessa niin paljon ystäviä ja kavereita mutta täällä se on niin paljon vaikeampaa? Olenko jotenki muuttunut tosi tylsäksi vai en ole kiinnostavaa seuraa ollenkaan? Eilenkin minä olin se aktiivinen joka koitti kysellä kaikilta jotain mutta sain vain laihoja vastauksia takaisin. Yksi sentäs tajusi kysyä että olinko ollut Suomessa, oli nähnyt FB:sta kuvia lomalta. Mutta sekin keskustelu tyssäsi sitten siihen. 




Pari viikkoa sitten luonani kävi ystävä Suomesta ja vaikka ei tosiaan olla nähty viime vuosien aikana kuin kerran vuodessa niin silti oli sellainen hyvä olo. Jatkettiin juttuja siitä mihin on jääty. Ei tarvinnut jännittää mitä sanoo vaan toinen ymmärtää mistä on kyse. Eikä varsinkaan arvostele tai tuomitse omia valintoja vaan on aina tukenut täysillä. Sellaisia ovat ne oikeat ystävät.


Aiemmin keväällä kirjoittelin ystävyydestä ja olin Lillin ja Helenan kahvihetkiä maailmalla haastattelussa koskien juuri ystävyyttä tai mistä niitä voi löytää? Siihen kun osaisikin antaa vastauksen niin olisin miljönääri. Oma aktiivisuus on tärkeää mutta aina sekään ei riitä jos toista osapuolta ei kiinnosta sen vertaa.

6 kommenttia:

  1. Tsemppiä Kati! <3 Saksalaisten naispuolisten ihmisten kanssa on välillä vaikea ystävystyä :( mullakin on ollut pari ikävää kokemusta, vaikka suurin osa on kivoja. kämppis kutsui miut pari kertaa sen kaverien luokse katsomaan huippumalli haussa-ohjelmaa. Heillä oli tämmöinen perinne, että katsotaan joka viikko torstaina porukalla huippid ja sen jälkeen meidän Student bariin. Pojat oli tosi mukavia ja aina tulee juttelemaan, mutta tytöt niin nihkeitä. Tais jäädä huippiksen kattelut pariin kertaan. Mutta täällä on myös tosi mukavia tyttöjä, tuntuu, että englantia osaavat ovat paljon avoimempia tutustumaan muihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eeva! Tää on välillä niin tätä. Hyvä että keksit että voi tutustua muihinkin ihmisiin.

      Poista
  2. Utse olen huomannut, että kielimuurin ja kulttuurierojen (olkoonkin pieniä) takia olen aika erilainen Suomessa ja suomenkielisessä ympäristössä kuin Belgiassa ja flaaminkielisessä ympäristössä. Pulputtajasta on tullut tarkkailija, hymähtelijä ja hymyilijä ja vaikka kielitaitoni on arkikäytössä varsin sujuvaa ei huumorin tai verbaalisen leikin mahdollisuutta vielä ole. Se on oma tapani olla suomeksi. Oma tapa olla tai "minän" etsintä täkäläisittäin onkin ollut aika iso osa sopeutumista. Hyväksyä se, että olen täällä ja tässä ympäristössä erilainen.

    Uusia ystäviä, hyviä ystäviä, on löytynyt vähän. Paljon on ihmisä, joiden tiedän välittävän, mutta joita käytännössä näkee hyvin harvoin ja joiden varaan arkisosiaalisuutta ei voi laskea. Onneksi viihdyn hyvin itseksenikin ts. olen hyvä olemaan yksin. Ystävyyden kanssa on vaikea tehdä kompromisseja. Sitä joko on ystävä tai ei välimaastoa en minä ainakaan helposti hahmota. Ja kai ne ystävät löytyvät yhtä hassusti kuin romanttiset rakkaudetkin - sieltä ja silloin kun niitä vähiten odottaa. :) Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on totta olen täällä asuessani hieman erilainen koska "kielimuuri" estää olemasta oma itseni. En pysty Saksaksi kommunikoimaan niin kuin haluaisin. Niin kuin sunnuntaina en pystynyt kertomaan että se toinen poika oli Kimin kaatanut ja ikävästi hakkasi ovella perään. Muut vain ihmettelivät miksi olin niin surullinen Kimin puolesta.

      Olen samaa mieltä että kyllä sen ystävän tunnistaa heti ensi metreistä. Tosiaan vähän niin kuin rakkaudessa. Kiitos kommentista Maija, ihanasti kirjoitit.

      Vielä lisään että toki minulla on täällä muutama ystävä, joskin osan kanssa nähdään ihan liian harvoin. Ja ehkä tänä syksynä löytyy lisää.
      Tärkeitä muita ulkosuomalaisia on myös 45 minuutin ajomatkan päässä. Ettei tämä elämä ihan p..stä ole. :)

      Poista
  3. Hei Kati! Me ollaan Salzburgissa. Pitäisikö joskus treffata? Katri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Katri, Salzburg on aika kaukana mutta toki voidaan treffata vaikka puolessa välissä (Münchenissä)?

      Poista